Katsaus Pelicansin alkukauteen

Hannu Aravirran luotsaama Pelicans-paatti seilaa tällä hetkellä sarjan piikkipaikalla. Sensaatiomaisen tulokselliset otteet ovat tuoneet lahtelaisten laariin jo 20 pistettä. Mutta mitä löytyy tulosten sisältä? Onko Pelicans vain kupla?

Pelicans voi pelillisesti paremmin kuin mikään muu seura.

Tällä hetkellä, kyllä. Sarjataulukko ei valehtele tässä tilanteessa hetkeäkään.

Pelicans on saanut muihin nähden alkukauteen pienen etulyöntiaseman, kun joukkue on ollut yhtä ukkoa lukuun ottamatta yhdessä toukokuun alusta asti. Koko orkesteri on näin hitsautunut yhteen viimeistäkin palasta myöten, ja lahtelaiset tulevat menemään pitkälle aukottoman joukkuehenkensä voimalla.

Muut joukkueet etsivät vielä itseään, ja ulkomaalaiset totuttelevat täkäläiseen pelityyliin. Hannu Aravirta on iskenyt vastustajan heikkoihin kohtiin ilta toisensa jälkeen, ja tulos on ollut luettavissa taululta.

Viisikkopuolustaminen on kenties organisoiduinta, mitä Lahdessa on koskaan nähty. Jokainen tietää tasan tarkkaan roolinsa ja yhdistetty mies- ja aluepuolustus on toiminut paria nukahdusta lukuun ottamatta erinomaisesti.

Omaa kieltään kertoo se, että Pelicans ei ole päästänyt tällä kaudella vielä kertaakaan yli kahta maalia yhdessä ottelussa.

Aravirta on siis tällä hetkellä Liigan kuumin valmentaja.

Ehdottomasti. Hän on näyttänyt epäilijöilleen pitkää nenää ja johtanut Pelicansia isolla sydämellä. Ote harjoituksissa on jämäköitynyt viikko viikolta, eikä puserossa on pienintäkään hyvän olon tunnetta.

Aravirta vaikuttaisi olevan nappivalinta valmentamaan kokenutta joukkuetta, joka tietää, miten vallitsevan tilanteen mukaan pitää toimia. Pelitapa on iskostunut nopeasti kokeneen joukkueen päähän, eikä Pelicansin sarjajohtoa uhkaa tällä hetkellä kukaan.

Aravirran hattuun voi lisätä sulan jos toisenkin viime JYP-pelin jälkeen. Puolustusvoittoinen peli oli Pelicansilta liki täydellinen pelitapaonnistuminen. Etenkin avauserässä Pelicans riisui levänneen JYPin aseistaan upealla tavalla. Voitto jyväskyläläisistä on kova sana, ja kliseisesti sanottuna mastokaupungin ylpeyden on hyvä jatkaa tästä.

Pelicans tulee kohinalla alas sarjataulukossa, kun muut joukkueet löytävät punaisen lankansa.

Kärjistetysti kuvailtu, mutta pitää osittain paikkansa. Ensimmäisessä neljässä pelissä nähty koko lailla totaalinen keskialueen sumputtaminen ja ristikulmiin heitteleminen toi silloin neljä voittoa. Olin todella skeptinen jatkon suhteen, sillä ne Pelicansin harvat ja vähäiset kiekkokontrolliteot oli todella helposti scoutattavissa.

Aravirta pystyi kuitenkin heti kehittämään peliään ja toi peli kerrallaan tekemiseen lisää kiekollisuutta. Kahdeksan peliä on nyt takana, ja viimeisissä näistä Pelicansin pelaamista kuvaa parhaiten sana monipuolinen.

Pelicans mitataan kuitenkin vasta keväällä, jolloin sarjan kärkeen kaavaillut joukkueet ovat saaneet palettinsa kuntoon. Pystyykö Aravirta kehittämään peliään niin, että Pelicans pysyy kilvassa mukana myös kauden edetessä?

Pelicansin tilanne näyttää nyt niinkin hyvältä, että sitä alkaa olla vaikea jättää pois suoraan puolivälieriin menevien joukkueiden listasta.

Muistakaamme, että joku tulee aina yllättämään. Viime kaudella se oli Tappara. Nyt suuryllättäjän viittaa ollaan tarjoamassa Pelicansille.

Yksi suurimmista tekijöistä Pelicansin liitoon on löytynyt maalin suulta.

Ilman muuta. Joukkue ei pärjää tuloksellisesti, jos sillä ei ole voittavaa ykkösmaalivahtia. Pelistä toiseen päällään seisovalle Jere Myllyniemelle olisi voitu antaa kolme tähteä jokaisesta kahdeksasta pelistä.

Myllyniemi lähti ensimmäistä kertaa urallaan kauteen selkeänä ykkösenä ja on saanut tekemiseensä aimo annoksen lisää rauhallisuutta. Myllyniemi nauttii pelaamisesta ja voittamisesta, mikä paistaa hallin ylimmälle riville asti.

Pelicansin veräjällä torjuu sarjan kiistatta kuumin maalivahti. Sitähän Myllyniemi oli jo viimekeväänä.

Radek Smolenak on Pelicansille korvaamaton pelaaja.

Ei ole. Se nähtiin viime kaudella joulun jälkeisenä aikana.

Smolenak on silti yllättänyt allekirjoittaneen positiivisessa mielessä viime peleissä. Okei, hän tekee kentällä kiekon kanssa paljon summittaisia heittoja, mutta nähtiinkö häntä viime syksynä alimpana miehenä hakemassa kiekkoa omista? Ei nähty. Nyt olen nähnyt ko. tilanteita jo kourallisen verran.

Jatkoaikaratkaisu Tapparaa vastaan, voittomaali niin Turussa kuin JYP-kotipelissä. Smolenak on täysin poikkeuksellinen maalintekijä tähän sarjaan, mutta ei ole Pelicansille korvaamaton pelaaja puutteellisen kokonaisvaltaisuutensa vuoksi.  

Hyppääkö Smolenak enää KHL-koneeseen viimekeväisen jälkeen? Kyselyjä tullee kyllä.

Jesse Niinimäen alkukauden hyvät otteet ovat olleet vain sattumaa.

Olet ilmeisesti alkanut seuraamaan Niinimäen edesottamuksia vasta viime kaudella. Niinimäki ja sattuma eivät nimittäin sovi samaan lauseeseen. Alla ehjä kesä (lue: luistin liikkuu) + oikeantyyppiset ketjukaverit = dominointi.

Niinimäki on poikkeuksellinen suomalainen jääkiekkoilija. Vastaavanlaista peliälyä ja luovuutta ei löydy tässä maassa kovinkaan monelta.

Kirjoitin Niinimäestä tarinaa muutama viikko sitten ennen kauden alkua. Tästä.

Musta hevonen -asetelma sopii lahtelaisille kuin nyrkki silmään.

Pitää paikkansa. Pelicans on voittanut kahdeksasta pelistään seitsemän, ja kuinka monta lööppiä olette nähneet iltapäivälehdissä lahtelaisten satumaisesta vireestä? Niinpä, ette yhtään.

Joukkueelle on näin luotu 100-prosenttinen työrauha. Vaikka Pelicans on sarjakärki, se lähtee silti käytännössä jokaiseen peliin haastajana. Katsokaapa vaikka Pelicansille annettuja kertoimia esimerkiksi Veikkauksen puolelta.

Kukaan ei odota Aravirran suojateilta edelleenkään mitään. Ja se, jos jokin tuo koko Pelicans-poppoolle lisää nälkää ja voittamisen halua. Kaikin puolin ideaalitilanne.

Knoppina tähän väliin, että Pelicans oli viime kaudella saalistanut saman verran pisteitä kuin nyt 2. marraskuuta.

Tyler Redenbachin pidempiaikainen poissaolo olisi jättiluokan katastrofi Pelicansille.

Pidemmällä tähtäimellä kyllä, mutta vielä tällä hetkellä Pelicans tulee nipin napin toimeen ilman Redenbachia.

Niin kuin olemme huomanneet, niin sanotun ykkösylivoimavitjan pakkopeli on tökkinyt viimeisessä kolmessa pelissä pahemman kerran. Niinimäki jää kovin yksin, eikä peliarka Jarkko Immonen pysty tuomaan peliin rauhallisuutta.

Myös tällä kaudella vain kertaalleen osuneen Timo Pärssisen tehot ovat pitkälti kiinni tutkaparimies Redenbachista. On myös jokseenkin käsittämätöntä, että Pelicans pelaa edelleen ilman pistemenetyksiä, vaikka Pärssisen maalisarakkeessa lukee vain numero yksi. Se on kova tilasto se.

Tommi Paakkolanvaara on hyvä stuntti ykkösen keskelle. That’s it. Tulosyksikössä pelaaminen ja suurten pisteodotusten tuomat paineet eivät ole luotuja Paakkolanvaaralle. Hän ei ole enää silloin mukavuusalueellaan, mikä näkyy käsien tärinänä ratkaisupaikoissa.

Kahden tehopisteen Pekka Saarenheimo on ollut pettymys kakkosen keskellä.

Sallikaa mun nauraa. Saarenheimo on ollut joukkueen suurimpia pelillisiä suunnannäyttäjiä alkukaudella. Sentteri repii, raastaa ja antaa kaikkensa jokaisessa vaihdossa. 

Oikeastaan koko Pelicans-pakka on ollut Saarenheimon näköinen. Taidot eivät aina riitä, mutta se paikataan periksiantamattomalla asenteella.

Loppukaudella Saarenheimon tai Immosen tasoinen kakkossentteri tuskin tulee riittämään. Kumpikaan edellä mainituista ei pysty tekemään tulosta tasaisesti, mitä voittavan joukkueen toiselta kärkisentteriltä vaaditaan.

Pelicans kaipaa siis vahvistusta ko. tontille kevättä silmällä pitäen. Pelit ennen joulua antavat suuntaa. Aikooko toimisto reagoida?

Juha Leimu on pelaamassa itseään EHT:lle.

Hmm. Tiedä sitten, että ihan Leijoniin. Mutta mikäli viittasit siihen, ovatko Leimun otteet muuttuneet Tappara-ajoista kokonaisvaltaisempaan suuntaan, vastaan siinä tapauksessa viipymättä: kyllä!

Leimun oman pään peliä lähdettiin jämäköittämään Pasi Mustosen johdolla heti ensimmäisestä harjoituspelistä lähtien, mikä veti myös runkosarjan avauspeleissä tehoja pois hyökkäyspäästä. Työ on tuottanut tulosta yllättävänkin nopealla aikavälillä ja Leimu voittaa paljon kaksinkamppailuja oikealla ajoituksellaan.

Saattaa ehkä kuulostaa hieman oudolta, mutta Leimusta on kasvanut nopeasti Pelicansin kokonaisvaltaisin puolustaja.  Hän pelaa vaistollaan ja tietää heti riiston jälkeen seuraavan liikkeensä.  Nostaa hyökkäyksiä jalalla todella vahvasti, ja kun kiekkokin on alkanut löytää tietään verkon perukoille, on Leimu Pelicansille jopa korvaamattoman tärkeä.

Etenkin siniviivamiehen roolissa ylivoimalla.

Ilkka Kaarnan tulisi jo olla varaamassa toria kevättä silmällä pitäen.

Pidetäänpä ne jalat nyt tukevasti maanpinnalla. Pelicansin jatkuva lento katkeaa ennen pitkää, se on päivänselvä asia.

Jokaiselle joukkueelle tulee ennemmin tai myöhemmin heikko jaksonsa, mutta se erottaa voittajat ja häviäjät toisistaan, mikä joukkue pystyy pitämään tappioputkensa mahdollisimman lyhyenä.

Pelicansin juna on kuitenkin oikeilla raiteilla, mutta jätetään ne ”#MESTARUUSJUNA” – huudahdukset vielä odottamaan tulemistaan.

Annan silti luvan tai, noh, oikeastaan käskyn: Nauttikaa tästä tilanteesta, lahtelaiset.

Aleksi Salonen (@_AleksiSalonen)

Taikurin comeback

Pelicans on leimattu täksi kaudeksi monen tahon osalta hajuton, mauton, väritön – joukkueeksi. Miten vain, joukkueesta löytyy myös muutama todella mielenkiintoinen yksilö. Mutta ainakin yksi heistä tulee aiheuttamaan keskustelua koko Liigan mittapuulla.

Ajattelin heti näin kättelyssä palata ajassa hieman taaksepäin, ja etsiä viimekeväisistä blogitarinoistani erään jutun Jesse Niinimäestä.

Noin, löytyihän se. Tässä 9.3.2013 kirjoittamani ”Minne matka, Jesse Niinimäki?” – tekstin toiseksi viimeinen kappale:

”Kesällä pitää tapahtua ihmeitä, jotta hänestä ei tulisi kannattajien ainaista sylkykuppia. En jaksa millään uskoa Niinimäen uuteen tulemiseen ensi kaudella.”

Haen takkini. Menin keväällä täysin kuistille höntyilylläni ja sokeilla näkemyksilläni Niinimäen tulevasta sesongista. Elin liikaa vallitsevassa hetkessä, enkä uskonut aiempien kausien näyttöjen painavan enää vaakakupissa.

Noh, uusi aika on kuitenkin koittanut, joten saan teroittaa kynäni hyvillä mielin ja kirjoittaa Niinimäestä hieman toisenlaiseen sävyyn.

Seuraavassa esitän muutaman perusteen sille, miksi Niinimäki on alkavalla kaudella yksi Pelicansin tärkeimmistä yksittäisistä tekijöistä.

1) Alla ehjä kesä

Kaikki lähtee, mentaalipuolen lisäksi, aina liikkeelle siitä, että pelaaja on fyysisesti 100-prosenttisessa kunnossa, tietenkin. Kautta 2012–13 edeltänyt kesä meni manselaiselta täysin lonkkavammasta toipuessa, ja tulos oli kauden jälkeen luettavissa taululta.

Tai siis ei ollut. Niinimäki ei tehnyt viime kaudella mitään, mikä olisi tuonut lisäarvoa joukkueensa pelaamiseen.

Tuli kesä 2013, ja taikuri sai harjoitella koko kesän ilman takapakkeja. Eikä siinä vielä kaikki: Niinimäki myös harjoitteli. Pitkät keskustelut päävalmentaja Hannu Aravirran kanssa olivat antoisia, ja Niinimäki on ollut alkukesästä asti ”haluan olla Pelicansin paras pelaaja” – asenteella liikkeellä.

Mies pelasikin vakuuttavan pre seasonin, ja vaikka moni nyt kaivaakin ”ne olivat vain harkkamatseja” – kortin esiin, me kaikki huomasimme Niinimäen luistelunopeuden olevan aivan eri sfääreissä viime sesonkiin verrattuna.

Nopeusominaisuudet korostuvat nykyajan kiekossa koko ajan enemmän ja enemmän, ja vaikka Niinimäki ei ole koskaan ollut – eikä ole edelleenkään – raketti luistimilla, oli hän nyt jatkuvasti jopa potkun vastustajaansa edellä.

Ja kyllä, pelin tempo nousee jälleen runkosarjassa 12.9. alkaen, mutta kaikki ennusmerkit viittaavat siihen, että Niinimäki pysyy myös ko. päivästä eteenpäin mukana pelin keskiössä.

Pienenä knoppina vielä tämän osion loppuun: Niinimäki jätti muun muassa Miikka Männikön telineisiin luisteluskabassa syyskuun alussa. Kaksi kertaa peräkkäin.

                                                 Kuva: Aleksi Salonen

2) Niinimäki – Redenbach – Pärssinen

Niinimäki istutettiin parissa ensimmäisessä harjoituspelissä kaikkien kummastukseksi kolmosvitjaan. Ei siinä mitään, peli kulki mainiosti, ja valmennus nosti tamperelaisen avausviikonlopun jälkeen ykköseen Tyler Redenbachin vierelle.

Kaksi koko lailla samantyyppisillä teknisillä ja henkisillä ominaisuuksilla varustettua pelaajaa. Toisella laidalla Timo Pärssinen, vahva kiekonriistäjä ja hyökkäysten päättäjä. Toimiko treenipeleissä?

Todellakin toimi. Kemiat kohtasivat – Niinimäki ja Redenbach ajattelevat pelistä samalla tavalla, kolmikon keskialueen ylitykset olivat oikein rytmitettyjä ja niin edelleen. Joku olisi voinut kutsua sitä jopa taiteeksi. 

                          

Enemmän tai vähemmän paikkansa pitävän oman kirjanpitoni mukaan Niinimäki nakutti harjoituskaudella 10 pelissä tehot 2+8. (Redenbach 7 pelissä 2+8, Pärssinen 10 pelissä 6+1.)

Ennen kaikkea ylivoimalla tämä kolmikko on tehnyt – ja tulee tekemään – tuhojaan. Ylivoimaa on rassattu treenikentällä useiden toistojen ajan ja kolmikon välille alkaa hiljalleen syntyä erilaisia variaatioita ja sommitelmia.

Lupaavaa, eikö?

3) Miksi ei?

Niinpä. Mielialapelaajana tunnettu Niinimäki on osoittanut viime kausien aikana olevan parhaana päivänään työssään yksi sarjan parhaista. 381 sarjapelissä on syntynyt tehopisteet 68+144=212, ja 35–45 tehopisteen haarukka on täysin realistinen odotusarvo alkavalle kaudelle.

Hyvän ja huonon päivän ero on kuitenkin ollut liian suuri, ja mikä se tulee olemaan nyt, sitä ei vielä kukaan voi tietää.

Mutta: Parin kuukauden ajan tiiviisti Niinimäen otteita harjoituskentällä seuranneena voin kertoa, että en ole koskaan nähnyt hänen olevan näin ammattimaisella otteella työpaikallaan. Sama pätee pelitilanteeseen.

Kunnossa pysyessään hän tulee alkavalla kaudella aiheuttamaan eräänkin kohauksen Isku Areenan yleisölle. Taidot eivät nimittäin ole kadonneet mihinkään, ja tuskin päätyy kovin syvälle metsään väittäessään Niinimäen olevan yksi Liigan taitavimmista mailankäsittelijöistä.

Liigan syksyisen hyytäviin iltoihin mahtuu aina paljon, ja jäämme mielenkiinnolla odottamaan, mikä on Niinimäen vastaus tekstiini. Onpahan herran kausi nyt sitten ainakin jinxattu jo etukäteen.

Pelicansin osalta perjantaina alkavaan kauteen on hyvä lähteä Niinimäen kattavalla kommentilla omasta suorittamisestaan pre seasonilla:

”Ihan OK.”

Aleksi Salonen

TOP 10 -hetket osa 2

      Viimeistä viedään. Tämä alla oleva TOP 1 on melko laaja-alainen nosto, mutta koko sarja oli pakko nostaa tapetille. Olkaapa hyvät.

    1.       Pudotuspelien puolivälierien Kärpät-sarja kaudella 2011 – 2012

Se oli jotain niin suurta. Nimittäin Pelicansin sijoittuminen toiseksi runkosarjassa kaudella 2011 – 2012. 2. sija tiesi sitä, että vastusta puolivälieriin saimme odotella Villi Kortti -kierrokselta. Hannu Aravirran Kärpäthän sieltä lopulta tuli…

Koitti ensimmäinen matsi. Isku Areena viimeistäkin jakkaraa myöten täynnä. Hallissa ennenkuulumattoman kova meteli. We will rock you raikaa ämyreistä, ja yleisö hakkaa ”lärpyttimiään” yhteen enemmän tai vähemmän rytmikkäästi.

Kaikki oli valmiina taistoon. Kaikki paitsi Kärpät. Pelicansin valmistautuminen osui nappiin, ja se juoksi Kärppien yli ensimmäisessä koitoksessa luvuin 5-0. Kiekkokaupunki meni sekaisin.

Ajattelin, että voiko tämä olla totta? Pelicans jyräisi Kärpät suoraan neljässä, korkeintaan viidessä matsissa? Siltä se tosiaan vaikutti.

Arki potkaisi kuitenkin suoraan jalkoväliin heti seuraavassa pelissä. Aina Pelicansille vaikeana paikkana tiedetty Oulun Energia Areena oli meille jälleen sitä. Sarja tasoittui 1-1:een, ja kaikki meni uusiksi. Kärpille iso energiapiikki ja Pelicansille palautus maanpinnalle. Jopa liiankin kova isku kokemattomalle turkoosinipulle?

Jep. Se oli totisesti sitä. Kärpät vei kaksi seuraavaakin peliä nimiinsä ja sarja oli katkolla Lahdessa jo viidennessä pelissä. Päässäni ei pyörinyt kuin yksi aatos: ei jumalauta…

Olin näreissäni aneemiselle lammaslaumalle. Vihainen Kai Suikkaselle. Kukaan ei ollut oma itsensä. Avainpelaajat alisuorittivat, joukkueen peli-ilosta ei ollut kuin rippeitä jäljellä ja niin edelleen.

Unelmien runkosarja oli enää muisto vain. Kaikki vaikutti kuivuvan kasaan. Aivan kaikki. Aurinkoisen keväiset päivät muuttuivat välittömästi synkiksi.

Yö vaihtui taas aamuun, ja Pelicansin ”PELIPÄIVÄ!” – päivitys oli luettavissa seuran Facebook-sivulla. Ketään ei enää jaksanut kiinnostaa. Hallille meno tuntui allekirjoittaneelle jo pakkopullalta. En kuitenkaan masentunut, vaikka se henkisesti niin raskasta olikin.

Avasin hallilla ääneni - pudotuspeleissä totuttuun tapaan - ennen peliä. Sain ilokseni huomata, että pääkatsomokaan ei ollut heittänyt kirvestä kaivoon. Sitten tapahtui jotain.

Pelikaanit alkoivat vastata kentällä yleisön huutoon. Jonkun oli nyt noustava harmaasta massasta esiin. Ja… Niin. Nousihan sieltä.

Varakapteeni, isähahmo, joukkueen nestori Jan Latvala otti koko show’n itselleen. Vain käyrä lapa, lepattava rannekuti ja hieman onnea. Mitään muuta ei tarvittu. Latvala kavensi kolmella maalillaan sarjan 2:3:een. Usko omaan tekemiseen oli palannut.

Tuli lauantai, ja joukkueen lentokone starttasi Ouluun. Vastakkain kuudetta - ja ehkäpä viimeistä kertaa - ennakkosuosikki Kärpät ja itseluottamuksensa uudelleen löytänyt Pelicans. (Katsoin itse ko. pelin kotona televisiosta, kun en syystä tai toisesta lähtenyt paikan päälle. Harmittiko jälkeenpäin? No mitäpä luulette.)

Kiekko oli jo keskiympyrässä ja Pelicans pelasi veitsi kurkulla. Vieraiden pelaaminen oli kaikkea muuta kuin vapautunutta ja Kärpät paineli toisen erän alussa jo 2-0-johtoon.

Olin jälleen kerran kuin murheen murtama. En uskonut enää mihinkään. En hetkeäkään. Koko kausi vilahti hetkellisesti silmissä. Kaikki ne hetket. Ilot ja surut. Kaikki loppuisi kuin seinään. Kesken hienon matkan.

Sitten jääkiekko osoitti jälleen kerran hienoutensa.

Pelicans tuli kolmannen erän alkupuoliskolla tasoihin ja meni sensaatiomaisesti johtoon 15 sekuntia tasoituksen jälkeen. Kärppä-vahti Johan Backlund oli juuri esittänyt tyrmistyneille oululaisille sulamisen, jota ei ihan heti unohdeta.

Kärpät nousi kuin nousikin vielä tasoihin. Mentiin jatkoerään. Uskoin jokaista hengenvetoani myöten meidän voittoon…

Voitimme.

Kuudennen pelin ratkaisija.

Koitti game seven. Tuo jääkiekon suurimman juhlan hetki. Pelipäivän aamuiset tunnit olivat yhtä piinaa. Sitä halusi kuollakseen suunnata turkoosiin luolaan, hakemaan välieräpaikka pois kuleksimasta. Nyt nimittäin omakin itseluottamukseni oli palannut.

Pelicansilla oli Kärpistä valtava henkinen yliote. Se oli jokaisen aistittavissa. Sydämeni sen kertoi: Pelicans menisi historiallisesti välieriin...

Niinhän siinä lopulta kävi. Vaikeimman kautta voittoon. Se voitto kasvatti niin joukkuetta kuin meitä kannattajiakin. Siinä huomasi sen, että omaan tekemiseen kannattaa uskoa aina. Oli lajisi tai ammattisi sitten mikä tahansa.

Tuo sarja oli kaikkine juonenkäänteineen ja tapahtumasarjoineen kiistatta Pelicansin kannattajaurani kohokohta tähän mennessä. Ei kahta sanaa.

Suuria tunteita. Sanoinkuvaamattomia fiiliksiä. Niin hyvässä kuin pahassa.

Sitä se jääkiekko on. Ja siksi rakastan sitä.

Kohti uusia tunnevyöryjä.

Aleksi Salonen

TOP 10 –hetket osa 1

Pelicans-kannattajaurallani olen kokenut matkan varrella kaikenlaisia kokemuksia. Hienoja hetkiä on paljon, mutta yritin nyt kasata listalle parhaimmat – pienten muisteloiden kera.

Tässä TOP 2-10. Ykkönen uunista ulos huomenissa.

   10.   Runkosarjan ottelu Pelicans-HIFK 28.2.2012

Asetin ennen kauden alkua yhden teeman: Voitetaan HIFK. Kotona tai vieraissa. Ei väliä. Ja mehän voitimme. Sen yhden ainoan kerran. Ja millä tavalla!

Se oli tyylipuhdas Justin Hodgmanin (2+1) näytös. Hän oli täysin pitelemätön. Peli oli arkisena tiistai-iltana, mutta 6-2-löylytys HIFK:sta sai lahtelaisen jos toisenkin juoksemaan seinillä.

HIFK on aina hieno voittaa. Se on niinä harvoina kertoina jotain niin erityistä.

   9.       Juhamatti Aaltosen siirtyminen Pelicansiin

Kylmät väreet osa 9.

Muistan #71:n siirron Lahteen aina.

Olin jo pitkään katsellut Aaltosen esityksiä Kärpissä, ja eihän siitä mailankäsittelystä voinut olla pitämättä.

Tiesin heti, että nyt saimme pelaajan, joka tekee sataprosenttisen varmasti tulosta. Takatukka, kärkiveivit, vastustamaton one-timer-laukaus. Ai että.

(En olisi kuitenkaan koskaan uskonut, että hän olisi ollut niin suvereeni.)

   8.       Säälipudotuspelien Ilves-sarjan kolmas ottelu keväällä 2009

(Olisinpa ollut paikan päällä.)

Kuunnelkaa alla oleva pätkä. Se kertoo teille enemmän kuin mikään mun jaarittelu.

   7.       Puolivälieräsarjan Jokerit-Pelicans toinen ottelu Lahdessa keväällä 2008

Tiedossa oli ennakkoon ajateltuna kertakaikkisen upea sarja. Se oli sitä jo ensimmäisessä pelissä – ainakin viihdearvoltaan. Tai no, sehän oli yksistään show nimeltään Ville Leino. Mutta ei siitä sen enempää.

Tuli sarjan toinen kohtaaminen. Peli kotona, Lahdessa. Jokerit oli antanut ensimmäisessä pelissä sellaisen myrskyvaroituksen, että hyvä, kun hallille osasi. Se myrsky oli nyt saapunut Lahteen, enkä uskonut Pelicansilla olevan juurikaan mahdollisuuksia.

Pelin päästessä käyntiin huomasin heti ajatuksieni olleen vääriä. Pelikaanit olivat jatkuvasti niskanpäällä, ja Jokereiden tehonyrkki (Leino-Santala-Stapleton) saatiin pidettyä kurissa.

Kello raksutti jo pelin kahta viimeistä minuuttia, kun Sihvonen löi kiekon tyhjään Jokeri-rysään. Voi veljet sitä riemun määrää.

Se oli vain yksi maali ja yhden pudotuspeliottelun voitto Jokereista. Se tuntui silti sillä hetkellä kuin mestaruuden ratkaisseelta maalilta.

Kaikki hetket, mitä olen Jokereita vastaan kokenut, ovat omanlaisensa upea tarina, mutta tämä on kiistatta yksi mieleenpainuvimmista.

   6.       Säälipudotuspelien TPS-sarjan toinen ottelu keväällä 2007

Se kausi, kun sieluni sanoi Pelicansin olevan ykkönen. Se oli sitä aikaa, kun kaikki oli uutta ja untuvikkoa mulle.

Pelicans oli selviytynyt runkosarjassa kympin sakkiin, ja säälipleijareissa vastaan asettui TPS. Pussinokat klaarasivat sarjan avausosan Turussa Patrick Yetmanin johdolla. Sarja siis seuraavassa pelissä katkolla Lahdessa.

Toisen pelin tapahtumia pohtiessani pelikello hyppää välittömästi minuutille 59. Tilanne kotijoukkueen hyväksi 2-1, ja yleisö pelonsekaisin tuntein odottamassa tulevia päätössekunteja. TPS:llä maalivahti pois, ja kiekko Marko Jantuselle…

Seuraava havaintoni onkin rantapallot ja Gyllene Tiderin Sommartider.

Voitto turkulaisista oli kova sana. Sen verran ymmärsin jääkiekosta jo silloin.

   5.       Runkosarjan ottelu Pelicans-Jokerit 17.9.2011

Harjoituskaudella 2011 – 2012 vain yksi tappio. Kaikki näytti hyvältä. Tuli runkosarja ja sen ensimmäinen peli. Blues haki pisteet Lahdesta.

Jokerit tuli vierailulle Lahteen Pelicansin runkosarjan toiseen peliin. Tämä on pakko voittaa, ajattelin.

Noin 12 minuutin jälkeen vierasjoukkue 0-3-johdossa. Oli tippaa vailla, etten sillä hetkellä lähtenyt hallilta kävellen kotiin. Päätin jäädä ja katsoa, josko Kai Suikkanen olisi tehnyt toisella erätauolla taikojaan pukusuojissa.

Noh, kuinka ollakaan, Pelicans tuli kahden maalin päähän heti kolmannen erän kärkeen. Jokeri alkoi löysäillä ja varmistella voittoaan. Pelicans otti tarjottimella olleen tarjouksen vastaan, ja tuli jo maalin päähän nelisen minuuttia ennen täyttä aikaa.

Sitten tapahtui asia, jota en unohda koskaan: Kari Sihvonen sai kiekon Jokereiden Eero Kilpeläisestä katsottuna vasemmalle laidalle. Hän otti tyhjät pois, nousi maalille ja siirsi kiekon ohi hölmistyneen Kilpeläisen.

Hallista räjähti katto…

   4.       Puolivälieräsarjan Blues-Pelicans viides ottelu Espoossa keväällä 2009

Elettiin todella mielenkiintoista sarjaa. Kaikki Pelicansin ja Bluesin väliset neljä aiempaa kohtaamista olivat päättyneet vierasvoittoihin. Tuli viides kohtaaminen, ja kannattajabussit starttasivat kohti Barona Areenaa.

Ennen peliä oli tietenkin jännittynyt tunnelma. Voisiko vierasvoittojen sarja jatkua? Ajattelin, että tuskinpa. Blues oli kotonaan jopa jättisuosikki…

Varsinainen peliaika päättyi tasan ja mentiin jatkoille.

Aloitus Bluesin päässä. Arsi Piispanen vs. Joku. Piispanen kaivaa aloituksen takana päivystäneelle Jan Latvalalle. Latvala ei mieti vaan antaa piiskansa laulaa. Kiekko kassarin puikoista sisään. Se tunne…

Maali tuli kuin tyhjästä. Lahti pomppi Baronan katsomoissa hullun lailla, ja luuli katkaisevansa sarjan seuraavassa pelissä Lahdessa.

No, niin ei käynyt vaan vierasvoitot jatkuivat edelleen, ja Blues vei sitten kotonansa sarjan 7. pelissä nimiinsä.

Ennakkosuosikkia oli silti mukava horjuttaa.

   3.       Liigakarsintojen ensimmäinen peli Pelicans-Sport keväällä 2011

Alla piinaava runkosarja. Oli puolikuntoisia miehiä. Oli valmentajan vaihdosta. Oli muhkealla palkkapussilla surffailevia vapaamatkustajia. Homma oli lopulta kuin kiveen kirjoitettu: liigakarsinnat odottivat.

Vastaan asettui Sport ja sen huikea kannattajajoukkio Red Army. Tunnelma ennen peliä oli kovaäänisin, mitä olen koskaan Isku Areenalla kuullut. Suomen ehkä näyttävin ja varmasti äänekkäin Sportin fanilauma löi löylyä ja me sitten yritimme pysyä meiningissä mukana.

Kentälläkin touhu vaikutti ensiminuuteilla huolestuttavalta. Pirteä Sport loi heti kaksi unelmatonttia, mutta ei onnistunut saamaan laattaa verkkoon. Pelicans sai viiden minuutin pelin jälkeen ensimmäisen maalipaikkansa. Verkko heilahti heti.

Se oli niin tärkeä maali, ettei sitä voi kukaan käsittää. Voitto ko. pelistä oli kenties Pelicansin historian tähän mennessä tärkein. Se oli se vapauttava avausvoitto, jonka jälkeen tiesin, että rutinoitunut liigajoukkue on pysäyttämätön.

Tulen muistamaan sen pelin aina. Ja se kannattajien välinen laulukilpa. Aijai.

   2.       SM-hopea kaudella 2011 – 2012

Jatkoerä. Kiekko JYP-sentteri Eric Perrinin lavassa. Nopea laukaus ja Janne Juvonen on yllätetty. Kanada-malja Jyväskylään.

Tuona hetkenä mestaruus tuntui hävityltä. Tai ei oikeastaan silloinkaan. JYP oli jatkuvasti Pelicansia potkun edellä, eikä voittajasta ollut epäselvyyttä. Ja sitä paitsi, historian ensimmäisen SM-mitalin saaminen Lahteen oli käsittämätön asia.

Sitä vaan pelin jälkeen kotiin päästyä meni sängylle makaamaan ja kertaamaan lahtelaisittain kaikkien aikojen kautta. Ja toistanut samaisen hetken jälkeenpäin lukemattomia kertoja.

Se oli vain ja ainoastaan voitettu hopea.

Aleksi Salonen

Miksi Intohimona Pelicans on hiljaa?

Allekirjoittaneen kevät ja kesä on ollut hektistä aikaa. Olette varmasti pohdiskelleet, miksi Intohimona Pelicans –blogi on pitänyt hiljaiseloa jo pitkät tovit. Tässä tekstissä kerron miksi. Pienellä Pelicans-elämäntapa–tositarinalla höystettynä.

Lokakuu 2006. Sangen normaali sateinen arki-ilta. Äitini huutaa alhaalta yläkertaan ja kysyy, tulenko kuuntelemaan radiosta jännittävää Pelicans-Lukko-matsia. Äh, en jaksa. Enhän ole koskaan ennenkään kuunnellut. Ja sitä paitsi, miksi kuuntelisin täysin vieraan joukkueen pelejä?

Kellossa viisareiden suunnat vaihtavat paikkaa ja radioselostajan pulssi sen kuin nousee. Kotijoukkue Pelicans(?) on kuulemma latonut kiekon jo neljä kertaa vastustajansa Lukon verkkoon. Olihan sen meidän paikallisen seuran nimi Pelicans? Noh, olkoot mikä tahansa.

Loppumatsi on pakko kuunnella. Ja kuinka ollakaan, eräs kotijoukkueen pelaaja Matias Loppi laittaa laatan pussiin heti kolmannen erän kärkeen ja miehen hattu on sitä myöten valmis. Maali-ilottelun vie lopulta kotijoukkue rankkareiden jälkeen 6-5.

Opin tuntemaan, että kyllä, kyllä se oli Pelicans.

Siitä se kaikki alkoi.

Tuona kauden 2006-2007 syyspuoliskolla kävin jo parissa pelissä paikan päällä ja kevätkaudella vielä enemmän. Ajattelin, että ei helvatti. Mähän olen koukussa tähän paikkaan. Tähän lajiin. Pelicansiin.

Koitti kausi 2007-2008. 13-vuotiaalla koululaisella kausikortti taskussa, tietenkin. Edellisellä kaudella katselin istumapaikalta kannattajakatsomon metelöintiä. Tuolla olisi varmasti enemmän fiilistä katsella matsia, ajattelin. Pakkohan sinne oli mennä. Heti kauden ensimmäisessä pelissä.

Rakastuin. Jälleen. Huusin matseissa kuin hullu. Kurkku suorana. Tai siis, lauloin kannatuschantteja. Joka ainoassa pelissä huomasin lukuisia kertoja, kun vieressä seisseet tuijottivat mua. Ajattelin, että mitä sitten? Halusin vain antaa aina kaiken tuen kentällä enemmän tai vähemmän taistelleille turkoosipaidoille.

Meikäläistä ei meinannut saada pelien jälkeen katsomosta pois kirveelläkään. Odotin vain jo seuraavan kiekon tiputtamista. Kuumaa vettä juotiin aina muki tolkulla ja tehtiin kaikki, jotta ääni saataisiin parsittua kasaan seuraavaa peliä silmällä pitäen.

Tunnemyrskyä

Vuodet vierivät – kesät ja talvet vaihtuivat silmissä. Tuli kausi 2011-2012 ja pudotuspelit. Riemun kiljahduksia. Pettymysten tuomaa kylmää hikeä. Ja aivan kaikkea siltä väliltä. Pelicansin rukosarja oli ollut käsittämättömän tapahtumarikas.

Pudotuspelien alkaessa tiesin, että nyt, jos koskaan voimme voittaa jotain suurta. Mestaruuden.

Puolivälierien Kärpät-sarja näytti ensin hyvältä, sitten katastrofaaliselta ja sitten taas hyvältä. Game seveniin siinä lopulta päädyttiin. Olin vuorenvarma, että voitamme.

Ja niinhän me voitimme.

Summerin soittaessa 60 minuutin jälkeen purskahdin välittömästi kyyneliin. Välieriin pääsy oli jo niin ennennäkemätön asia allekirjoittaneelle, etten tiennyt, miten päin olla.

Kanada-maljaa emme lopulta päässeet nostamaan vaan kausi päättyi hopeajuhliin. Nimenomaan juhliin. En olisi koskaan kannattajan urallani uskonut saavani mitalia.

Valintoja

Siirryttiin jo kauteen 2012-2013. Elettiin marraskuuta 2012, ja jatkuvat kehotukset täyttivät korvani: ”Miks sä et pidä blogia?”, ”Perusta nyt hyvä mies se Pelicans-aiheinen-blogi!”. Blogin pitäminen alkoi kiinnostaa enemmän ja enemmän. Sain tarpeekseni ihmisten ”perusta se jo” –päivittelyistä ja laitoin homman rullaamaan.

Lajitietämys oli hyvä, mutta yksi asia mietitytti. Miten saisin kirjoitettua kaikki, mitä halusin sanoa, selkeästi ja ymmärrettävästi?

Noh, pääsin vauhtiin, eikä kirjoittaminen tuntunut enää ongelmalta. Päinvastoin. Tekstiä tuli niin paljon kuin kerkesi kirjoittamaan. Kaikki kävi kuin itsestään. Julkaisin blogissa tekstejä päivittäin.

Rankkaako? Ehkä, ehkä ei. Tein sen kaiken työn, koska halusin jakaa ajatuksiani teille. Rakkaudesta Pelicansiin ja niin poispäin.

Hmm… Mitenköhän kertoisin seuraavan järkevästi, etteivät tunteet pääsisi liikaa valloilleen? Yritetään.

Tuli taas kesä, ja tapahtui jälleen jotain uskomatonta. Pääsin monien vaiheiden jälkeen Pelicansin palkkalistoille. Tarkemmin ilmaistuna tuottamaan mediasisältöä. En voinut uskoa sitä todeksi ja tänäkin päivänä ajoittain mietin, onko tämä unta?

Kyynelehdin jälleen. Unelmiini oli vastattu. Pääsin tekemään rakastamaani työtä.

Oli pidemmäntähtäimen unelma päästä Pelicansin organisaation toimintaan mukaan. En olisi kuitenkaan ikinä, koskaan, missään uskonut sen tapahtuvan näin nopeasti.

Hulluko?

”Se on vain jääkiekkoa.” Jos kuulin tämän lausahduksen hetkenä, jolloin oli hävitty tai voitettu jotain, olin pääni sisällä raivoissani sen sanojalle. Jollekin se on vain jääkiekkoa, mulle ei.

Raskaan tappion takia saatoin olla seuraavana päivänä kärttyisä. Voiton tullessa taas päinvastoin.

Jääkiekosta tuli mulle elämäntapa.

Vierasmatseihin lähdettiin, vaikka tiesi, että turpaan tulee. Hulluksi on sanottu eräätkin kerrat, mutta ei ole vastaankaan väitetty. Jos tämä on hulluutta, niin sitten olen hullu mielihyvin.

Jääkiekko ja Pelicans on tuottanut mulle niin valtavat määrät hienoja hetkiä elämässä, etten pysty sanoin kuvailemaan niitä. Jokainen hetki jää elämään historiaan ja niitä muistellessa tulee väkisin tunteet pintaan.

Ette usko, kuinka vaikeaa tämän tekstin kirjoittaminen oli kaikkine muisteloineen.

Blogissa pakollista hiljentymistä

Seuraavaksi päästäänkin siihen, miksi blogissa on ollut hiljaista. En pysty jatkossa kirjoittelemaan Intohimona Pelicans -blogiin Pelicansista negatiiviseen sävyyn. Teen omalla nimelläni juttuja Pelicansille ja jos samalla mollaan joukkuetta blogissa, niin kokonaisuus siinä ei oikein enää täsmää, ymmärrättehän.

Jotain tulen silti blogiin päivittelemään, sillä en kuuna päivänä halua haudata tätä. Sitä, mitä tulen kirjoittelemaan, en tiedä vielä itsekään. Aika näyttää.

Mikäli haluatte lukea aktiivista päivittelyä Pelicansista, ehkä jotain juttuja kulisseista ja niin edelleen, seuratkaa allekirjoittanutta Twitterissä. Kauden päästessä vauhtiin tulen päivittäin twiittailemaan Pelicansista yhtä sun toista. 

Tästä Twitter-profiiliini -> https://twitter.com/_AleksiSalonen

Toivottavasti saitte tästä tekstistä jotain irti. Hienoja elämyksiä kannattajana on niin paljon, että niistä saisi tehtyä kirjan.

Tässä kuitenkin se, miten Pelicansin seuraaminen omalta osaltani alkoi. Siitä en tule kirjoittamaan koskaan, miten se loppuu. Se ei nimittäin tule loppumaan koskaan.

Rakastan Pelicansia. Aina.

Aleksi Salonen

Aravirralla isot saappaat täytettävinä – riittääkö intohimoa?

Lahden Pelicans julkisti menneellä viikolla tehneensä Hannu Aravirran, 60, kanssa yksivuotisen valmentajasopimuksen. Aravirta teki ”selänteet”, ja pyörsi aiemmin suunnitellun lopettamispäätöksensä. Tekikö Pelicans oikein palkatessaan päävalmentajakseen liiankin kokeneen Aravirran? Olisiko pitänyt tarttua kiinni pidemmän tähtäimen projektiin? Vai, onko kaikki sittenkin hyvin, ja kiekkojännärit voivat nukkua yönsä levollisesti?

Hannu Aravirran kolmivuotinen taival Oulun Kärppien päävalmentajana päättyi rajuun pettymykseen pudotuspelien villi kortti –kierroksella. Kaikkinensa Aravirran kolmen vuoden urakka oli oululaisille pettymys – ainakin numeroilla mitattuna. Pelaajabudjetti huiteli kausi toisensa perään kolmessa miljoonassa, eikä joukkue pystynyt kampeamaan itseään kertaakaan kuuden sakkiin. Nämä ovat sellaisia lukuja, mitkä kertovat niin valmennuksen epäonnistumisesta, kuin johtoryhmän pelaajahankintojen alisuorittamisesta.

Tuleva kausi tullee olemaan - eniten voittoja päävalmentajana SM-liigassa saalistaneelle Aravirralle – viimeinen. Aravirralla on Lahdessa valtavat saappaat täytettävinään. Kai Suikkanen suuntasi bändinsä takaisin Turkuun, ja vei samalla (ainakin) yhden avainpelaajan mukanaan.

Aravirran ja Pelicansin selkeä tavoite ensi kaudelle on nostaa lahtelainen kiekko jälleen pudotuspeleihin. Pelicansin kaudet ovat olleet vuoristoratamaisia, mutta organisaatiosta löytyy ehdotonta potentiaalia nousta vakituiseksi pudotuspelijoukkueeksi.

Palapeli on suuri, mutta nostetaan kuusi kohtaa tapetille. (Kohdat sattumanvaraisessa järjestyksessä.)

1. Tuttu ja turvallinen. Aravirta on Pelicansille tuttu kasvo. Koko organisaatiolle. Katsojille. Kaikille. Ajatusmaailma tutusta ja turvallisesta ei ole kuitenkaan välttämättä kannattavaa. Kaudesta 2013 - 2014 puhutaan paljon välikautena Pelicansin osalta, mutta tulevien kärkihankintojen ”nimellisyys” määrittelee vahvasti sen, kuinka paljon Pelicans aikoo ensi kauteen satsata. Nyt, Ilkka Kaarna halusi palkata päävalmentajaksi kokeneen, tiedät mitä saat –valmentajan, joka palauttaisi lahtelaiset pudotuspelikartalle. 

Aravirran siirryttyä syrjään päävalmentajaksi kaavaillaan pidemmän tähtäimen projektia. Onko se sitten Aravirran nykyinen aisapari Pasi Mustonen, vai kuka, sitä on turha vielä spekuloida. Markkinat eivät kovan luokan valmentajilla pullistele, joten Aravirta oli tähän väliin Pelicansilta suhteellisen tietoinen veto.  Ei toppi, eikä katastrofaalinen floppikaan.  Pelicansin mestaruus ensi kaudella on kympin sakki.

2. Intohimo ja palo. Aravirran kehonkielestä aistii, että hän ei ole tullut Lahteen lomailemaan. Hän haluaa kirkastaa viime kausien karvaat pettymykset ennen valmentajauransa loppua. Kokonaiskuva on silti yhtä isoa kysymysmerkkiä. Mitä, jos mastokaupungin syksy on lähellekään yhtä synkkä kuin viime kaudella. Jaksaisiko hän pysyä omassa identiteetissään, vai lässähtäisikö homma lopullisesti käsiin, ja eläkepäivät golf-kentillä alkaisivat houkuttaa? Saako hän pidettyä joukkueen hyppysissään? Jos intohimoa, ja voittamisen paloa ei ole, ei ole mitään muutakaan. Tästä syystä Aravirta oli Pelicansilta hieman riskiveto.

3. Lahtelaisuus. Pelicans ilmoitti taannoisessa tiedotustilaisuudessaan ottavan lahtelaisen juniorityön suuremman tarkastelun alle. A-nuorissa menestys on jäänyt vähiin sitten loisteliaan mestaruuskauden (2006 - 2007), ja vain muutama on päässyt kolisuttelemaan liigaportteja. Liigamiehistöön pyritään tuomaan vähitellen lisää lahtelaisuutta. Sen odotettiin alkavan Aravirran tulon myötä jo tulevalla kaudella, mutta näillä näkymin kotiin ei palaa kuin puolustaja Niko Tuhkanen. Lahtelaisuuden on tarkoitus nostaa päätään tulevaisuudessa.

4. Pelikirja. Viime Pelicans-visiitillään Aravirta toi Lahteen vahvan perustan kiekkokontrollia harjoittavana joukkueena. Mika Toivolasta kukaan ei halua kuulla mitään, mutta Suikkanen toi lahtelaiseen kiekkoon nykyaikaisen kiekkokontrollipelaamisen takaisin. Aravirta ja Suikkanen ovat pelifilosofisesti saman kastin valmentajia, mutta eroavaisuuksiakin löytyy. Heidän joukkueensa tykkäävät olla tekemisissä pelivälineen kanssa, ja edetä nopeasti alueelta toiselle.

Karvauspelaaminen on varmasti yksi asia, jossa nähdään uusia vivahteita sitten Suikkasen aikakauden. Pari kautta taaksepäin Pelicans tuli kotipeleihinsä vahvalla taistelumentaliteetilla. Joukkue pyrki ottamaan vastustajalta pelihalut kovalla, ja intensiivisellä karvauspelaamisella, mikä jatkui energisen vahvana koko pelin ajan. Kyllä, keskialueen sumput kuuluvat tämän päivän kiekkoon, mutta nämä jollain tapaa tappaa tunnetta pelistä. Ja, tunne on mielestäni jääkiekossa erittäin painava asia.

Aravirta kertoi hänen sopimuksensa julkistamistilaisuudessa Pelicansin olevan ensi kaudella ”rohkea, energinen ja intensiivinen”. Nämä ovat fraaseja, mitä voi kuulla kenen tahansa suusta, eikä näille kannata laskea sen suurempaa painoarvoa. Mutta, mikäli Pelicans tulisi todellakin olemaan ”rohkea, energinen ja intensiivinen” olisin enemmän kuin tyytyväinen.

5. Joukkueen ja valmentajan välinen luottamus. Kärppien päättyneen kauden loppu oli yhtä kärsimysnäytelmää. Joukkueen sisältä oli havaittavissa selkeä luottamuspula valmentajan ja pelaajien välillä, mikä heijastui kentälle ajoittaisena flegmaattisuutena ja löysäilynä. Aravirta antoi luottohevosilleen rutkasi vastuuta, vaikka he eivät olisi sitä ansainneetkaan. Miten joukkue suhtautuu, jos sama virsi jatkuu Lahdessa? Kemiat valmennuksen ja pelaajien välillä on toimittava moitteetta, jotta parhaat tulokset olisi saavutettavissa.

6. Saako materiaalista kaiken irti? Ennen kuin tartutaan kiinni mihinkään, muistetaan tämä: Suikkanen > Aravirta. Pelicansin pelaajarunko on hyvin kasassa viime kaudelta, mutta se on todella tasapaksu. Lahtelaisnippu ylisuoritti päättyneen kauden keväänä rankasti. Suikkasella on jopa poikkeuksellinen kyky tehdä pelaajistaan parempia, kuin mitä he perustasoltaan ovat. Keväällä hän onnistui siinä jälleen. Pystyykö Aravirta tähän? Hänen on pystyttävä, mikäli Pelicans mielii ensi kaudella pudotuspeleihin, ja jatkavan siitä pitkälle kevääseen. Tulevien kärkihankintojen onnistumiset määrittelevät pääsääntöisesti kauden suunnan, mutta… niin. Nyt niiden on yksinkertaisesti onnistuttava.

Aravirta tuo ensi kauden Pelicansiin mukanaan tukun isoja kysymysmerkkejä. Aravirran kokemus voi olla valtti. Yhtälailla se voi kääntyä Pelicansia vastaan.

Se jäi vielä kertomatta, että ehkä pidemmän tähtäimen projekti olisi sittenkin ollut kannattavampi vaihtoehto.

Saamme vastauksia myöhemmin.

Aleksi Salonen

Niko Tuhkanen ja Tomi Pekkala uudet Pelikaanit

Lahden Pelicans julkisti tehneensä sopimukset puolustaja Niko Tuhkasen sekä hyökkääjä Tomi Pekkalan kanssa. Kumpainenkin siirtyy Lahteen Mestis-seura Vaasan Sportista, jota luotsaa lahtelaisyleisölle tuttu Pasi Räsänen. Mitä nämä herrat tuovat ensi kauden Pelicansiin? Mihin rooleihin heidät istutetaan?

Niko Tuhkanen. Ensinnäkin: lahtelaisen kiekkokoulun kasvatti on hienoa saada takaisin. Tuhkanen kävi Kai Suikkasen ensimmäisellä valmennuskaudella yhden pelin vuokralla Pelicansissa, mutta näytöt eivät poikineet sopimusta viime kaudeksi. Tuhkanen siirtyi Mestikseen Sportin riveihin, jossa hän pelasi sangen hyvän kauden. Tehopisteitä 45 pelissä kertyi 22 kappaletta. Moni liigapeluri on saanut uralleen uuden nosteen, yhden tai kahden Mestis-vuoden jälkeen.

Tuhkasen rooli tulee olemaan joko kolmospakkiparissa tai ns. täytepuolustajan rooli. Hän on ominaisuuksiltaan moderni peruspuolustaja. Luisteluominaisuudet ovat hyvät, ja kiekkokin pysyy lavassa. Oman pään pelaaminen on kuulunut aina Tuhkasen hienoisiin akilleenkantapäihin. Tuhkasen kanssa samat ominaisuudet omaavia puolustajia alkaa olla Pelicansissa ruuhkaksi asti.

Oma poika on aina hienoa saada kotiin, mutta ei tämä hankinta silti spontaaneja riemunkiljahduksia aiheuta. Kysymysmerkkejä on ilmoilla liikaa. Onko Tuhkanen saanut peliinsä uusia ulottuvuuksia Mestis-reissullaan? Mikäli ei ole, lahtelaiset tulevat pettymään. Uskallan väittää, että Tuhkanen ei kuulu voittavaan joukkueeseen. Joukkueeseen, joka pelaa pelejä vielä huhtikuun puolellakin.

Loistava ringinleventäjä hän kylläkin on. Aika näyttää.

Tomi Pekkala. Veijari paukutti nimiinsä Mestiksen piste- ja maalipörssin voitot viime kaudella. Hän on pelannut liigaa aiempina kausina, mutta on tullut tutuksi laiskuudestaan, eikä ole näin päässyt vakiinnuttamaan liigapaikkaansa.

Maalintekopotentiaalia on valtavasti. Sen osoittaa ruudin kova laukaus sekä viime kauden tilastot Mestiksestä. Pekkalan iskukyky liigajäillä on silti edelleen iso kysymysmerkki. Kaikki lähtee korvien välistä. Mikäli hänelle ei ole pää kunnossa, on aivan turha edes haaveilla paikasta liigakartalla.

Pelicans teki Pekkalan kanssa suoraan kahden vuoden sopimuksen. Miksi? Kaikki on Pekkalan kohdalla yhtä isoa arvoitusta. Alemmissa kentissä hänelle ei ole käyttöä, koska hän on ominaisuuksiltaan hyökkäävien kenttien pelaaja.  Oikein roolitettuna, ja Pelicansin saadessa Pekkalan potentiaalin ulos, tulee hän heiluttamaan verkkoa liigassakin.

Ensi kauden Pelicans näyttää tällä hetkellä tältä:

Smolenak – XXX – XXX

Niinimäki/Pekkala/XXX – Immonen – Sopanen

Pärssinen – Saarenheimo – Pekkala/Niinimäki

Pöyhönen – Paakkolanvaara – Pikkarainen

Ritamäki

***

Korpikari – XXX

Hurri – XXX

Latvala – Pietilä

Tuhkanen – Ylönen

***

Myllyniemi
Juvonen

Tässä kaikki tällä erää. Tartun kiinni Pelicansin ensi kauden joukkueeseen vaihe vaiheelta myöhemmin kevään ja kesän mittaan. Juttua on tulossa niin paljon, että ne on jaettava osiin.

Näin saatiin kiekkokausi 2013 – 2014 käyntiin.

Aleksi Salonen